Pärjääkö lapsi sateella ilman kurahousuja?

Joskus pohdin, olemmeko niin tottuneita asioihin, että unohdamme elää. 

Tiesin sen heti. Tästä tulisi sota.

Kun availin tokkuraisia silmiäni, se iski tajuntaani: ulkona vihmoi vettä. Kesästä jo vienon lupauksen antaneet aurinkoiset kevätpäivät olivat saaneet seuralaisen.

Sen tyypin, jonka tietää saapuvan juhliin, mutta jonka toivoisi myöhästyvän niin paljon kuin mahdollista. Että olisi itse jo niin juhlahumussa, että tyypin saapuminen ei enää latistaisi tunnelmaa.

Mutta juhlat eivät olleet vielä niin pitkällä. Hiljalleen tipahtelevat pisarat tarkoittivat sitä, että kevät oli peruttu ja litimärkä takatalvisyyspäivä oli täällä.

Tyylitietoisen viisivuotiaan pahin painajainen oli toteutumassa: oli kurahousukeli.

Me vanhemmat olemme tottuneita asioihin. Totumme asioihin, koska se helpottaa arkea. Ehkä tottuminen vapauttaa arvokasta aivokapasiteettia sinne, missä sen todellinen arvo lepää: työhön.

Kun siis puhutaan säästä ja lapsen pukeutumisesta, voidaan huoletta luottaa tottumuksiin.

Kesällä auringon porottaessa, iskemme lapselle hatun päähän. Syksyllä kampeamme kaapeista muoviasut, joihin puikulat jäsenineen sijoitetaan. Talvella kerrospukeutuminen kohoaa täysin uudelle tasolle: mittarin mukaan lapsi sullotaan villaan, toppaan, huopaan tai tilanteen niin vaatiessa, näihin kaikkiin.

Joten, kun lapsen kepeään kevätpukeutumiseen tottunut aikuinen tajuaa, että edessä onkin kurahousupäivä, tilanne vaatii aikalisän. Sotasuunnitelman, jonka seurauksena lapsi lopulta seisoo hymyillen eteisessä, käytännöllinen muoviasu päällään.

Ensimmäinen erä

Tottumuksesta aloitamme tilanteen pehmittelemällä: “Oih, ihana kevätsade! Tänään voidaankin laittaa kumpparit jalkaan! Pääsette pomppimaan vesilätäköihin!”

Tietoinen vastustaja, vanhemman läpikotaisesti tunteva lapsi, ymmärtää jo tässä vaiheessa, mitä on tulossa. Alkaa loputon “Mä en laita kurahousuja” -mantra, joka seuraa aikuista vessaan, keittiöön, suihkuun ja lastenhuoneen kautta eteiseen.

Vanhempi toivoo viimeiseen asti, että oma lapsi osoittautuisi järkeväksi.

Ymmärtäisi, että kun ulkona on märkä, on loogista laittaa sadevaatteet päälle. Pysäyttäisi aamukiireissä huitelevan aikuisen ja toteaisi: ”Olet oikeassa. Anteeksi, kun en heti tajunnut. Oletpa viisas. Ja kiitos, kun pidät minusta hyvää huolta”.  

Yritin tottumuksesta kaikkeni, mutta siinä se vastustaja seisoi kolmivuotiaan liittolaisensa kanssa eteisessä. Kumpparit jalassa ja kiva kevättakki päällä. Vailla pienintäkään aikomusta antautua.

Ennen ulko-oven avausta pyöritin mielessäni kohtauksen, joka tuntui tutulta: sulloisin pieniä pyristeleviä jalkoja kurahousuihin, lapsi itkisi ja anoisi armoa. Soundtrackilta kantautuvat repeatilla päiväkodin aikuisten jämäkät sanat: “Kaikilla pitää olla kurahousut.”

Ahdistus kumahti koko kehossani, tunsin lämmön nousevan ja pulssin hakkaavan. Sekin tuntui oudon tutulta.

Olemmehan vanhempina tottuneet myös siihen, että pienten kanssa eteisessä on aina kiire ja hiki.

Tänä aamuna valitsin kuitenkin toisin. Valitsin pois tottumuksesta. Kävelin päiväkodille onnellisten pienten ihmisten kanssa, jotka liihottivat lätäköiden yli sateenvarjoillaan.

Toinen erä

Sodan toinen vaihe lähestyi. Päiväkodilla liittolainen huokaisi helpotuksesta, koska edessä oli sisäleikkejä. Viisivuotias käpertyi nurkkaan, nykersi villasukkaa käsissään ja nappasi kielellään kiinni omia suolaisia kyyneleitään.

Sade oli jo lähes lakannut, mutta piha oli märkä. Eteisessä toinen lapsi varustautui muovihaarniskaansa. Äiti kannusti häntä, ja lapsi ei tuntunut olevan moksiskaan asustaan. Ymmärsin kuitenkin, että tämä urhea, järkevä lapsi ei ollut minun lapseni.  

Kävin siis mielessäni läpi strategian seuraavat vaihtoehdot: odotan ulkoilun ajan eteisessä ja myöhästyn töistä. Pakotan lapseni kurahousuihin. Tai annan lapseni ulkoilla ilman kurahousuja, ja kannan asiasta vastuun.

Kuulostelin, mikä vaihtoehto tuntui minusta parhaalta - sydämessäni.

Nostin lapsen nurkasta syliini, puristin ja paijasin. Asetuin hänen asemaansa, sanoitin hänen tunteitaan. Kävimme läpi sitä, miltä ajatus kurahousuista tuntui. Ja mitä hän ehdottaisi, jos kurahousuja ei laiteta. Pääsimme yhteisymmärrykseen.

Kolmas erä

Kuin soturit valmiina viimeiseen taistoon, kävelimme käsikädessä ulkoilualueen portille. Olin valmistautunut perustelemaan lapseni kurahousuttomuutta sillä, että ne olivat jääneet kotiin.

Sen sijaan kuulin toteavani, että tyttäreni ei tänään halunut laittaa kurahousuja jalkaan, ja keskittyy keinuttelun ja muiden leikkien sijaan kävelemään pihaa ympäriinsä ja rupattelemaan ystävilleen.

Sydän pamppasi rinnassa. Olin juuri ottanut riskin paljastua kelvottomaksi yhteistyökumppaniksi: vanhemmaksi, joka vähät välittää siitä, mikä hulabaloo yhden lapsen kurahousuttomuudesta syntyy. Tuntui, että olin rikkonut aikuisten välisen sanattoman kurahoususopimuksen.

Halusin kuitenkin osoittaa lapselleni, että hänen mielipiteellään on merkitystä. Jos minä en äitinä kuuntele ja tue häntä hänen omissa tuntemuksissaan, kuka sitten? Lapsi kasvaa ymmärtämään oikeutensa ja arvonsa arkisten käytännön kokemusten avulla.

Silti minua jännitti, ja puristin huomaamatta tyttäreni kättä. Välttelin katsekontaktia ja potkin varmaan pikkukiviä. Kuten kuka tahansa mokannut teini. Sekunti tuntui ikuisuudelta.

Lopulta iloinen päiväkodin työntekijä nappasi katseestani kiinni, halasi tytärtäni ja vastasi hymyillen: “Tämä sopii vallan mainiosti. Jos sade yllättää, mennään yhdessä katoksen alle.”

Meinasin purskahtaa itkuun. Olin aseeton. Mihin vastustajani hävisivät?

Koko kehoni aukesi.

Olinko luonut sodan mielessäni?

Tottumukset ja uskomukset määrittävät elämäämme joka hetki. Kuinka monta sisäistä hätätilaa onkaan syntynyt sen vuoksi, että oma olettamus totuudesta on kasvanut niin vahvaksi, että toisen - etenkin lapsen - totuus tuntuu typerältä tai loukkaavalta, jopa valheelta.

Joka ikinen päivä voimme haastaa itsemme ja kysyä toimimmeko tottumuksesta käsin. Voimme pysähtyä hetkiin, tarkastella niitä askeleen päästä ja asettua toisen kurahousuihin. Ehkä todetaksemme, että myös toisenlainen todellisuus voi olla mahdollinen.

Ehkä lapsi onkin oikeassa. Ehkä eteisessä ei aina tarvitsekaan tulla hiki.

Previous
Previous

Miten omaa kehoa kuunnellaan? 3 vinkkiä aloitukseen!