Aktiivisten aikuisten näytelmä

Joskus tuntuu, että yhteiskunnan meille asettamat roolit ovat kovin ahtaita. Havahtumisen kokemus kannattaa aina ottaa vakavasti.

Vanha mies oli nostanut kaikki ostoksensa kassahihnalle. Hitaat liikkeet kertoivat tarinaa siitä, että kauppareissu oli päivän päätapahtuma. Lista oli ehkä kirjoitettu jo kotona valmiiksi. Kaappeja tutkien, kynää paperia vasten painaen. Tärisevää kättä tukien ja virheitä vältellen. Jotta tekstistä saisi sitten kaupassa selvää.

Liukkaita uhaten matkaan oli uskallettu lähteä.

Ison kaupan käytäviltä, valtavien tavaramäärien keskeltä, kärryyn oli hiljalleen kerätty se, jonka avulla seuraava aamu lähtisi käyntiin, päivä polkaisisi eteenpäin ja illan nälkä kaikkoaisi.

Välillä oli syytä pysähtyä nojaamaan kärryyn, hengitellä hetki ja tunnustella jaksaisivatko jalat vielä.

Kassajonossa miehen huolestunut katse kävi läpi ostoksia kuin varmistaakseen, että kaikki oli nyt mukana. Sydän hakkasi ehkä hieman normaalia nopeammin, sillä nyt oli toimittava ripeästi, pysyttävä tahdissa.

Kun ostokset oli laskettu hihnalle, käsi hakeutui repaleiseen povitaskuun, josta lompakko oli löytynyt jo monta vuosikymmentä.

Nuori myyjä skannasi tuotteet. Vanha mies oli avannut lompakon, jonka sisältä löytyi useampi kortti. Nainen kassalla oli nopea: nappasi tuotteen, siirsi toiseen käteen, skannasi ja samalla jo kurotti uutta tuotetta.

Mies seisoi hiljaa paikallaan ja tuijotti korttejaan.

Hän ei pystynyt seuraamaan myyjän liikettä – mikään kehossa ei enää toiminut niin vikkelästi.

Kun liike pysähtyi, nainen kertoi hinnan. Mies oli valinnut kortin jo valmiiksi, ujuttanut sen hyppysiin, nosti nyt tyytyväisenä katseen kohti myyjää ja ojensi kortin. Niin kuin kortit vielä hetki sitten ojennettiin.

Nainen pyysi miestä asettamaan kortin laitteeseen ja syöttämään pin-koodin. Mies tippui.

Näin kauan hän oli pärjännyt.

Mutta nyt hän taipui. Humahti kauas pimeään.

Katse seisahtui ja osoitti lompakkoon.

Hän tarjosi toista korttia, ja sitten kolmatta. Nainen kertoi, että miehen pitää syöttää pin-koodi. Että hänen pitäisi muistaa oma koodi. Ja jos ei muista, hänen pitäisi selvittää se, ja tulla sitten kauppaan uudestaan. Jättää nyt ostokset tähän ja poistua ja palata sitten, kun hän muistaa pin-koodin. Nainen kertoi, että miehen piti nyt poistua. Että hän tässä nyt jo käsittelee seuraavan asiakkaan ostoksia.

Mies seisoi edelleen liikkumatta paikoillaan ja tuijotti korttejaan. Hän yritti löytää takaisin. Kuin pieni poika, joka pinnistää varpaillaan niin, että ylettyisi tiskille ja saisi lykättyä myyjälle oikean määrän kolikoita pienestä kukkarostaan.

Vanha mies ja pieni poika, he molemmat halusivat olla osa tuota himottua näytelmää: aktiivisten aikuisten arkea, jossa oltiin fiksuja, nopeita ja aikaansaavia.

Välillä hän nosti katseen ja katsoi naista niin syvin kysymyksin, että ei osannut edes kysyä. Nainen oli jo siirtänyt miehen ostokset sivuun. Ja toisti, että miehen oli nyt poistuttava. Että ostokset jäivät nyt tähän. Jonossa seuraavat asiakkaat vyöryivät tilanteen, miehen päälle. Kukaan ei sanonut mitään.

Näytelmä jatkui käsikirjoituksen mukaan.

Olin viereisellä kassalla nelivuotiaan tyttäreni kanssa ja seurasin tilannetta sydän syrjällään. Elin mukana miehen hämmennystä, pelkoa, epätoivoa ja sitä, kun sanat eivät enää löytäneet ulos. Kun kaikki tapahtui sisällä hitaasti, empien, hiljaa,  ja ulkopuolella sanat, lauseet, tapahtumat, ihmiset räjähtivät, viuhoivat ja lensivät kuin taitolentokisan hornetit.

Osasin itse roolini täydellisesti. En halunnut aiheuttaa sumaa, joten pakkasin tuotteita muovikassiin samalla kun myyjä skannasi tuotteita. Kun hän oli valmis, olin valmis minäkin. Kortti esille, pin koneeseen ja that’s it.

Tungin vyöryvään kaaokseen. Koputin miestä tuulitakkiin, selkään, joka kaarsi jo hieman sisään. Olalle, joka oli kantanut ja kokenut kaksinkertaisesti enemmän kuin omani.

Mies kääntyi, katseemme kohtasivat. Sanani siitä, olisiko hänellä ketään, jolle voisimme soittaa ja pyytää apua, eivät tavoittaneet häntä.

Olin vain yksi paukahdus lisää.

Mies sujautti lompakon takkinsa sisätaskuun, veti vetoketjun kiinni ja lähti kaupasta miettivin askelin.

Liukkaita varoen, katse maahan kiinnittyneenä, kuin hapuileva kysymysmerkki, hän palasi tyhjin käsin sinne, missä oli aamulla pukenut tuolin nojalla lepäävät vaatteet ylleen ja keittänyt toivoa antavan aamukahvin. Pessyt hampaat ja kammannut tukan. Istahtanut tuolille ja vetänyt ulkokengät jalkaan. Tarkistanut, että liedet ovat pois päältä ja ikkunat kiinni. Että avaimet ja lompakko löytyvät taskusta, ovi menee varmasti lukkoon ja eilen kirjoitetusta kauppalistasta saa selvää. Että seikkailu kauppaan voi alkaa.

Kuljin tyttäreni kanssa hänen perässään. Tunsin viiltävän kivun rinnassani ja lämpimät kyyneleet poskillani.

Tyttäreni ei kysynyt, miksi olin mennyt puhumaan miehelle tai miksi itkin.

Hän on tottunut molempiin.

Olisin halunnut juosta miehen kiinni ja halata häntä pitkään. Tämä tuntui kuitenkin kehnolta idealta.

Olen kuitenkin huomannut, että sillä hetkellä kun sydän värähtää, on tarpeen olla kuulolla. Oppinut, että näissä hetkissä piilee usein elämän suuria salaisuuksia. Että kun nyt ei niele kyyneitä vaan pysähtyy ja kysyy, voi tapahtua kummia.

Odotin, että pääsin hieman etäälle tilanteesta ja aloin kirjoittamaan. Tunsin valtavan suurta, selittämätöntä yhteyttä tuohon tuntemattomaan, vanhaan, mieheen. Tuntui, että elin tuon hetken lähikaupassa syvästi hänen kanssaan, hänen kauttaan. Sydän, itku ja koko keho säestivät mukana. Löysin sanoja ja sanomia.

Ja sitten. Suuri oivallus tavoitti mieleni:

Ehkä mies ei tarvinnutkaan minun halaustani.

Ehkä halausta, ymmärrystä, tarvitsinkin minä itse.

Hiljalleen kääre avautui eteeni. Kohtaaminen teki näkyväksi näytelmän, jossa elämme. Jossa minä elän.  

Sain kiinni kivusta, jonka kaiun tunnistan syvällä sisälläni. Siellä, mihin järki ei ulota.

Kipua siitä, miten olen koulinut itseäni onnistumaan, pärjäämään, kurottamaan ja varvistamaan. Rakentanut ympärilleni kerroksia ansaitakseni osan Aktiivisten aikuisten näytelmässä.

Kohtaaminen vanhan miehen kanssa auttoi minua ymmärtämään, että olen kääntänyt selän herkälle, haavoittuvalle, ihmettelevälle, empivälle puolelleni, joka on ihan yhtä totta. Joka on totta. Joka ei saa himottua pääroolia, mutta on silti totta.

Mies nosti esiin minussa sen puolen, joka kaikessa hiljaisuudessaan elää rikasta sisäistä elämää, liikuttuu solisevasta purosta sekä valkoisen lumipeitteen luomasta suojasta. Joka ihmettelee yhteiskuntamme rakenteita ja ihanteita. Joka jähmettyy ankarien sanojen ja ulkokohtaisten tehokkuusvaatimusten edessä. Joka ei kestä järjen mielivaltaista ylivoimaa vaan haluaa tiputtautua toiselle taajuudelle. Joka haluaa kirjoittaa toisenlaisen näytelmän.

Kehoni itki tätä kaikkea ja lopulta valtava levollisuus ja kiitollisuus saapui.

Nämä yhteyden kokemukset ja oivallukset ovat itselleni elämän karkkipäiviä. Näinä hetkinä tuntuu, että olen eniten elossa.

Kokemuksessa on taikaa, jota ei voi järjellä selittää.

Kohtaamisen tiedostaminen, sitä seuraava sukellus omaan tunnemaailmaan ja kaiken esille nousevan hyväksyminen, aiheuttavat merkillisen lumipalloefektin. Sisäinen ruokakomero tulee siivottua kertaheitolla ja kaikki turha löytää roskakoriin. Jäljelle jäävät ne ainekset, joista tiedän haluavani lähiaikoina kokata.

On myös luotettava, että kokemus saattoi olla myös vanhalle miehelle lopulta huojentava. Ymmärrettävä, että minun kokemukseni ei ollut hänen kokemuksensa.  Ehkä tämä käynti kaupassa opetti häntä siihen, että seuraavalla kerralla myös pin-koodi on kirjoitettu mukaan erilliselle lapulle.

Ehkä kaupasta ei sittenkään tullut lähdettyä kotiin tyhjin käsin.